Loviatar – Laatokan tytär
Nimi: Loviatar
Kustumanimi: Mikä tahansa käy.
Sukupuoli: tamma
Rotu: Risteytys, mm. Kuznetskinhevosta,
Akhaltekinhevosta, Suomenhevosta
ja Venäjänravuria.
Säkäkorkeus: 152 cm
Väri/Merkit:
Ikä: 4 vuotta
Lauma: Aavikkohevoset (ei liittynyt)
Roolipeli: Caralia
Roolipelaaja: Zwervena
Luonne:
Menneisyys:
Venäjän länsi-osissa, lähellä Suomen rajaa, sai tämä tarina alkunsa. Puolivilliintynyt pieni hevoslauma vaelsi vapaana Laatokan rannoilla. Alkunsa se oli saanut muutamasta vapauteen paenneesta yksilöstä vuosikymmeniä sitten, mutta enää on mahdotonta selvittää, mitä rotu olivat nuo kantahevoset tai mistä ne tulivat, sillä lauman jäsenten veressä virtaa jo mitä erilaisimpia rotuja.Koska ihminen ei välittänyt ottaa kiinni tai hävittää tuota laumaa – eihän siitä haittaa heille ollut – hevoset saivat elää suhteellisen rauhassa kaukana ihmisistä.Oli harmaa loppukevään aamu. Ruunikko tamma erkani laumasta, se ei halunnut kenekään todistavan varsansa syntymää. Toki kaikki teisivät, että nuori Vellamo – joka nimensä oli saanut vanhan suomalaisen tarujen hahmon, veden emännän mukaan – oli tullut kantavaksi laumasta nuorena karkotetulle Aristarkhille, vaikka lauman tammat saivat lisääntyä vain johtajaorin kanssa. Niinpä Vellamo synnytti yksin, tuuheiden kuusten vartioimana. Kun hän katsoi pientä, hiirakonharmaata varsaansa, hän huomasi, ettei tuntenut mitään. Ei rakkautta eikä kiintymystä tähän säälittävään ja honteloon jälkeläiseensä, joka yritti huterilla jaloillaan päästä ylös. Tätäkö oli olla emä? Tämä oli Vellamon ensimmäinen varsa, eikä kokematon nuori tamma ollut mitenkään haltioissaan. Ei varsinkaan, kun varsa oli luvaton, äpärä.
“Saat kantaa muinaisen kuoleman ja vitsausten jumalatar Loviattaren nimeä”, Vellamo sanoi vain. “Minulle sinä et muuta ole, taakka ja vitsaus, et enempää.”
Johtajaori ei sanonut mitään. Hän ei vilkaissutkaan varsaa, ja Vellamoakin vain lyhyesti. Hän ei kai halunnut katsoa oman poikansa ja oman tammansa jälkeläistä. Silti hän antoi varsan elää. Vellamo oli melkein toivonut, että johtaja olisi käskenyt hylätä varsan petojen armoille. Mutta tammalla itsellään ei ollut rohkeutta tehdä sitä. Niinpä Loviatar kasvoi pienen yhteisön halveksunnan kohteena. Hyvin pian tammavarsa ymmärsi, ettei ollut toivottu. Se teki kaikkensa saadakseen hyväksyntää edes omalta emältään, mutta tuo yritti parhaansa mukaan teeskennellä ettei edes huomannut varsaa säilyttääkseen kasvonsa. Vähitellen huomionhaku muuttui katkeruudeksi ja vihaksi. Vuosia kaikki jatkui samanlaisena, ja Loviattaresta kasvoi nuori hevonen, joka halveksi itseään ja laumaansa, jopa koko tuntemaansa maailmaa. Lopulta Loviatar kyllästyi. Kahden vuoden iässä se uskoi jo olevansa valmis lähtemään laumasta, vaikka yleensä niin tekivät vain nuoret orit. Vellamo jatkoi helpottuneena elämäänsä pyyhkien muististaan nämä muutamat vuodet samalla kun Loviatar lähti etsimään paikkaansa.
Ilman laumaa selviytyminen oli yllättävän haastavaa. Yksinäisyys, kokemattomuus.. Ne olivat ajaa Loviattaren takaisin laumaan, mutta se oli päättänyt ennemmin vaikka kuolla kuin palata sinne, missä sille ei annettu edes mahdollisuutta. Itsepäisyys kun on tamman hallitsevia luonteenpiirteitä – ja ennen kaikkea sen viha oli itsesuojeluvaistoa suurempaa. Yllättäen tamma kohtasi kaltaisensa levottoman kulkijan, orin nimeltä Aelf. Hän kuvitteli vihdoin löytäneensä jonkun, joka ymmärsi. Jonkun, joka välitti. Loviatar oli kuvitellut, ettei ikinä tulisi tuntemaan rakkautta ja saamaan sitä muilta. Mutta Loviatar rakastui kuin rakastuikin Aelfiin, ja rautiaankirjava ori vastasi hänen tunteisiinsa vannomalla ikuista rakkautta ja niin edelleen.. Loviatar tuli kantavaksi Aelfille, ja hän oli onnensa kukkuloilla. Vihdoin tamma tunsi kuuluvansa johonkin, hän ei ollut enää yksin. Vuoden yhdessä vietetyn ajan jälkeen Loviatar oli valmis saattamaan uuden elämän maailmaan. Myöhäiskesän illan hämärtyessä kauniin purppuraiseksi Loviatar synnytti pienen, mustan orivarsan. Toisin kuin Vellamo, Loviatar rakasti jälkeläistään heti. Hänen ei tarvinnut miettiä, hän oli halunnut varsan ja saanut sen. Kaikki oli täydellistä – mutta vain hetken.
Varsan syntymästä oli vain viikko. Loviatar jätti silti varsansa hetkeksi isän hoiviin käydäkseen läheisellä purolla juomassa. Kun tamma palasi, kaksikko oli poissa. Sydän takoen se seurasi kavionpainaumia – suuria ja pienen pieniä – ylös vuorenrinnettä, kallioille, solalle.. Ja löysi hänet. Alefin. Yksin. Seisomasta kallion kielekkeeltä yltyvässä tuulessa ja sateessa.
“Kuinka sinä saatoit!” tamma muistaa huutaneensa järkyttyneenä. Se tiesi, mitä oli tapahtunut.
Alef katsoi puolisoaan epätietoisena, anteeksipyytävänä. “Minä.. Minä en halunnut varsaa. Minä kyllä pidin sinusta, mutta en – en halunnut mennä niin pitkälle. En ollut valmis, ja sinä vain paapoit sitä varsaa, ihan kuin muulla ei olisi ollut väliä.”
“Saat mennä mukaan pienen varsasi viimeiselle matkalle”, Loviatar sähähti. Ja toteutti uhkauksensa, syöksi rakastettunsa alas varmaan kuolemaan.
Kun Loviatar seisoi yksin sateen katselemassa kalliolla, petettynä ja katkerana, se päätti, ettei koskaan anna itsensä välittää. Tunteet sattuttivar aivan liikaa verrattuna siihen, mitä ne antoivat. Rakkaus oli suonut Loviattarelle perheen ja antanut avaimet onneen – ja näyettyään, mikä voisi olla tamman omaa, vienyt sen pois. Ei. Loviatar ei antaisi niin käydä, koskaan. Se tunsi koko elämänsä olleen yhtä surkeaa pyristelyä väistämätöntä vastaan. Sitä oli halveksittu, sitä oli inhottu, sitä oli rakastettu, se oli petetty. Se oli tappanut.
Ulkonäkö: